Matkatoverit virassa, clerus synodalis. Monissa työpajoissa on tänä aamuna haettu seurakuntatyöhön uutta virikettä. Joissakin on palattu vielä eilisen pyhiinvaelluksen sekä iltapäivän keskustelun teemoihin armosta ja armottomuudesta. Minäkin palaan vielä eiliseen lauseeseeni armosta ja ansiosta: jokainen haluaa tulla armahdetuksi puutteistaan, mutta samaan aikaan myös arvostetuksi saavutuksistaan.

Meissä asuu yhtä aikaa oman riittämättömyytensä tunteva minä ja itseriittoinen minä. Yhtäältä tunnemme heikkoutemme ja myönnämme kärkkäästi, että kaikkihan me syntisiä olemme, niin minä kuin muut. ”Tiedän hyvin, etten ole täydellinen”, on usein kuultu nöyristely, vähän falskin sävyinen. Mutta toisaalta tunnemme vahvuutta: ei tässä nyt niin kehnoja sentään olla. ”Vaikka en ole täydellinen, olen minä sentään jotain.”
Ei se heikkouden tunnustaminen oikeastaan ole mikään synnintunnustus saati armonanomus, onpahan pikemminkin puolustuspuhe. Mutta eipä tuo jälkimmäinenkään mitään turhaa itsekehua ole, pikemminkin normaalista omanarvon tunnosta nouseva toteamus. Jokainen saa todeta itsestään, että on ainutlaatuinen ja arvokas.
Armon ja ansion teemat kulkevat aina mukana, ja niiden kääntöpuolena myös armottomuuden ja ansiottomuuden teemat. Armottomuus voi ilmetä tuomitsevana mielenlaatuna, pisteliäinä sanoina, toisen käyttämisenä jotain omaa päämäärää varten, tyytymättömyytenä toisen suorituksiin tai vaatimusten asettamisena toisen ihmisen hyväksymisen ehdoksi. Armottomuus voi ilmetä myös anteeksiantamattomuutena, koettujen loukkausten hautomisena, itseeni nähden toisenlaisten tai toisenmielisten ulkopuolelle sulkemisena jne. Olisihan näitä helppo keksiä vaikka omasta kokemuksesta ja omasta työyhteisöstä.
Mutta miten ilmenee ansiottomuus? Nyt en puhu siitä, saammeko me kirkon töissä riittävästi palkkaa vai jäämmekö ansioiltamme heikoille. En myöskään puhu siitä, että kirkon työssä olisi oltava vain vapaaehtoisuuden pohjalta, ilman palkkaa. Ansiottomuus voi olla vaikkapa sitä, että ei tunne saavansa aikaiseksi mitään siitä, mitä oli suunnitellut toteuttavansa. Eipä vain syntynyt tulosta. Tässä mielessä ansiottomuus on samankaltainen asia kuin on armottomuus omaa itseä kohtaan.
Vanhempaa raamatunkäännöstä lukeneet kenties muistavat, että aikaisemmin Jeesus sanoi Luukkaan evankeliumissa: ”Kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ’Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään’.” (Luuk. 17:10) Ansioton varmaankin tarkoitti, että ei ole ansainnut työstään mitään erityisiä kehuja. Nykyinen käännös kuulostaa hieman jyrkemmältä: ”Sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita’.” Kukapa haluaisi olla arvoton? Ei edes toisille armottomin pidä itseään arvottomana. Tai kenties asia onkin juuri niin: itsensä arvottomaksi kokeva on myös toisille armoton.
Tässä kohdassa on evankeliumissa sana, joka kirjaimellisesti tarkoittaa hyödytöntä, sellaista, joka ei tuota mitään. Sama sana on Matteuksen evankeliumissa Jeesuksen vertauksessa palvelijasta, joka kaivoi saamansa rahan maahan eikä sijoittanut sitä kasvamaan: ”Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen.” (Matt: 25:30) Arvoton, hyödytön, kelvoton. Kovia sanoja. Sellaiseksiko täytyy itsensä tuntea kirkon työssä? Sellaiseksiko täytyy ihmisen tuntea itsensä Jumalan lapsena?
Ei Jeesus tarkoita, että hänen omiensa tulisi tuntea itsensä muita kehnommiksi. Kaikkein vähiten hän tarkoittaa, että oman kehnouden hokemisella saisi ketään hämättyä luulemaan, että tuossa se menee aidosti nöyrä ihminen.
Sen sijaan Herra tarkoittaa, että palvelijoilla ei ole omia ansioita, joiden perusteella heidät palkittaisiin. He eivät ole tehneet mitään sellaista, josta heille olisi kertynyt niin paljon meriittiä, että Herra heidät sen perusteella ottaisi erityisen huomionsa kohteeksi. He ovat tehneet vain sen, mikä heidän velvollisuutensa on. Sen ylitse heillä ei ole mitään ansiota. Siksi heitä kutsutaan kovilla suomen sanoilla arvoton ja kelvoton, ei siksi, että he tosiasiassa olisivat aivan surkeaa sakkia.
Tämä tuo meidät koko armon teeman ääreen. Armoa ei turhaan ole valittu Reformaation merkkivuoden teemaksi eikä synodaalikirjan otsikkoon. Armo on luterilaisille peruskäsitteistöä. Mutta se ei ole luterilaisten yksityisomaisuutta eikä oikeastaan edes kristittyjenkään yksityisomaisuutta. Myös muissa uskonnoissa puhutaan armosta. Armo on yleisinhimillinen käsite, ja siitä te matkalaiset eilen saitte kuulla kertomuksia eri pyhiinvaelluskohteissa.
Armollisuus on myös Jumalan ominaisuus. Oikeastaan se on koko teologian teema: millainen Jumala on ja miten hän on suhteessa maailmaan? Onko hän ainoastaan kaiken alkuun laittaja, Luoja, joka kellosepän tavoin jättää koneen käymään ja poistuu? Vai onko hän vanhurskas Tuomari, joka palaa tikittämään jättämänsä koneen äärelle ja havaitessaan sen käyvän huonosti purkaa sen atomeiksi?
Halki Raamatun kirjoitusten Jumalan suhde maailmaan on armo. Armo on Jumalan suosiollinen kääntyminen maailman puoleen, alkaen luomiskertomuksista Raamatun alkulehdiltä. Jumala tekee kaiken ja katsoo tulosta: kaikki on sangen hyvää. Jumala on tyytyväinen luomukseensa. Eikö se kerro, että Hän nyökyttelee hyväksyvästi katsoessaan maailmaa, sen kauneutta ja kukoistusta? Ehkäpä hän katselee peräti ainutlaatuisella rakkaudella tätä loputtoman mustan avaruuden keskellä kelluvaa pikkuruista, mutta sinisenä hohtavaa maapalloa ja sen pinnalla kuhisevaa elämää.
Jumalan asenne maailmaa kohtaan on rakkaus. Armo on Jumalan rakastavaa kääntymistä maailman puoleen, sille elämän antamista, sille puhumista ja sen asukkaiden kanssa kommunikointiin ryhtymistä. Armo on sitä, että Jumala lähestyy ihmistä ja kutsuu häntä, ottaa hänet kumppanikseen maailman asioiden hoitamisessa, antaa hänelle tehtävän, josta hän nipin napin selviää – mieluummin ansiottomana kuin arvottomana palvelijana – ja jota tehtävää varten hän tarvitsee jatkuvasti Jumalan armollista katsetta viisaudekseen ja voimakseen.
Armo on täydellisimmillään sitä, että Jumala itse astuu alas ja tulee ihmiseksi, jättää taivaallisen loiston ja ottaa osakseen tämän heikkojen ihmisten homman. Hän syntyy alaikäisestä äidistä, epäselvästä aviosuhteesta, hänet pannaan elikoitten heinille, kun köyhillä ei ole edes maankuulua suomalaista äitiyspahvilaatikkoa. Ja kuitenkin hän on taivaan ja maan Herra. Hänen osanaan on tulla surmatuksi ihmisten käsissä, sillä nämä eivät voi ottaa vastaan sellaista armoa, joka osoittaa heidätkin pieniksi ja ansiottomiksi. Mieluummin he surmaavat moisen ilonpilaajan.
Tällaista Herraa palvelemaan meidät on kutsuttu, pappeina, lehtoreina ja diakoneina tai diakonissoina. Tällainen Herra tekee omistaan ansiottomia, ei kelvottomia, arvottomia eikä armottomia palvelijoita, vaan sellaisia, joiden ainoa toivo on turvautua armoon. Mutta sellaisia, joille tuo armo antaa ilon, toivon ja rohkeuden.
Luterilaisuus on reformaatiosta lähtien korostanut, että Jumalan armo on nimenomaan armoa Kristuksessa. Hänessä on syntien sovitus ja pelastus. Mutta luterilaistenkin on hyvä muistaa, että armoa ei tule ymmärtää liian kapeasti, ikään kuin vain syntien anteeksiantoa koskevaksi. Armo on pikemminkin avaraa kuin terävää, se on laveaa eikä ahdasta. Se ulottuu kaikkien ansiottomien luokse ja nostaa heidät arvoon, vaikka he eivät olisi tehneet sen enempää kuin velvollisuutensa.
Kun luterilaisen kirkon virkaan vihityt palvelevat tehtävissään, he noudattavat aivan tietyn sanoman palvelukseen saamaansa kutsua. Heidät on kutsuttu palvelemaan sitä tunnustusta, jonka he ovat lausuneet virkaan vihkimisessä ja johon he ovat sitoutuneet omalla tahdon-sanallaan. Tunnustuksen muistaminen pitää heidät myös palvelijoina, jotka eivät laske omaksi ansiokseen sitä, mitä tekevät, vaan muistavat sen velvollisuudekseen.
Sen sijaan tunnustuksen unohtaminen, irrottautuminen uskon sisällöstä tai uskon tyhjentäminen sen teologisesti jäsennellystä muodosta, tai uskon hylkääminen myös älyllisenä harjoituksena ja heittäytyminen vain omien subjektiivisten käsitysten, toiveiden ja arvostusten varaan kääntää lopulta palvelijan huomion vain omiin ansioihinsa. Hän alkaa tarkkailla omaa menestystään, onnistumistaan, suosiotaan, tai vastaavasti vikojaan, epäonnistumistaan tai suosionsa menettämistä. Hän alkaa vertailla itseään muihin, menettää työnsä ilon ja muuttuu armottomaksi niin itselleen kuin muille.
Armo on kirkossa erityisesti Kristus-armoa. Se on ihmiseksi syntyneen Jumalan armoa, rakastavan Jumalan armoa, Jumalan, joka tuntee palvelijoidensa heikkouden – ja siitä huolimatta uskoo heille mitä suurimman tehtävän: edustaa Jumalan armoa maailmaa kohtaan. Olla armollisia, koska Jumala on armollinen.
3