Hyvät matkakumppanit. Armon moninaisuuden ohella on olemassa myös armottomuuden moninaisuutta. On olemassa armottomuutta, jota ihmiset osoittavat toisilleen ja armottomuutta, jota he osoittavat itselleen. Ikävin yhdistelmä lienee sellainen, jossa ollaan armottomia molemmille. Mutta ei kauas jää sellainenkaan yhdistelmä, jossa omaa itseä kohtaan ollaan suurpiirteisiä ja muita kohtaan vaativia. Itselle toivotaan erehdysten unohtamista, mutta toisten mokat muistetaan.
Äskeisessä keskustelussa pohdittiin vieraiden kanssa sitä, mitä usko ihmiseen voi merkitä. Nyt ei puhuta uskosta samassa merkityksessä kuin uskosta Jumalaan, luottamuksesta Jumalan rajattomaan armoon, vaan uskosta ihmiseen arvokkaana olentona ja hänen mahdollisuuksiinsa. Puhutaan siis uskosta armollisuuden merkityksessä. Siinä merkityksessä, jossa nähdään ihmisen arvo, jossa häntä kunnioitetaan ja häneen suhtaudutaan pitkämielisyydellä ja rakkaudella.
Edellä mainitsin Luterilaisen Maailmanliiton kolme aluetta, joihin yleisteema ”Jumalan armon vapauttamina” jakautuu. Niistä yksi viittaa ihmisen arvoon: hän ei ole kauppatavaraa. Ihmiseen ei voi suhtautua kuin hyödykkeeseen, jota käytetään ja viskataan pois, tai kuin välineeseen, jonka avulla voidaan itse saavuttaa jotain.
Ihmisellä on arvo, joka hänelle kuuluu ja jota hän ei itse ansaitse omin saavutuksin, mutta jota hän ei myöskään voi menettää omin virhein. Tuo arvo on hänellä olemassa, muiden on se tunnustettava ja sen mukaisesti hänen kanssaan toimittava. Siksi ihmistä tulee kunnioittaa, häntä ei saa alistaa, ei ohittaa eikä orjuuttaa. Hänellä on itsemääräämisoikeus ja hän on vapaa toimimaan ja ilmaisemaan itseään. Hänen luottamustaan ei saa pettää eikä häntä saa kohdella epäoikeudenmukaisesti. Tämä kaikki pitää paikkansa myös seurakunnissa ja niiden työyhteisöissä.
Arvo ja armo ovat tässä sulassa sovussa, mutta samaan aikaan jännitteessä. Ihmisen arvo ei perustu siihen, että häntä kohtaan oltaisiin armollisia. Elämässään langennut tai epäonnistunut ihminen ei tule arvokkaaksi vasta siitä, että häntä kohdellaan armollisesti. Se perustuu hänen olemiseensa ihminen.
Ihmisen arvo tunnustetaan arvostamalla häntä riippumatta siitä, mitä hän saa aikaan, mitä hän tekee tai mitä hän laiminlyö. Siksi ihmistä kohtaan tulee olla pitkämielinen. Häntä kohtaan osoitettu armollisuus voi muuttaa häntä ja saada hänet toimimaan arvonsa mukaisella tavalla, muita kunnioittaen ja heille arvostusta osoittaen.
Oikeudenmukaisuus ja armo viittaavat eri suuntiin. Ihminen osaa harvoin olla molempia yhtä aikaa. Hän vaatii oikeutta niin itselleen kuin muille, eikä armollisuus tunnu silloin sopivan kuvaan. Armo päinvastoin näyttää tekevän oikeuden turhaksi, vaarantavan luottamuksen ja vääristävän vapauden. Koska ihminen on vapaa, hän on myös vastuullinen. Oikeuksia ja vapauksia rajoittavat muiden ihmisten oikeudet ja vapaudet.
Ihminen voi kuitenkin sekoittaa itsensä arvostamisen oman arvonsa arviointiin. Hän voi erehtyä sen mukaisesti päättelemään, mitä hänen elämällään on merkitystä. Koska ihmisen arvolle ei ole mittaa, ei voi myöskään sanoa, onko sitä jollain paljon vai vähän. Eikä tuo ihmispolo löydäkään muuta mittaria kuin suoritusten vertailun toisiin nähden. Kuka mitäkin saa aikaan, kuka ehtii saavuttaa paljon, kuka nähdä paljon, kuka tuottaa paljon, kuka tulla kuuluisaksi ja suosituksi jne. On helppoa ja houkuttelevaa vertailla, mutta ansa piilee siinä, että vertailusta tehdään omaa ja toisten arvoa koskevia johtopäätöksiä.
Kun joku aina näyttää olevan parempi ja pidempi sekä osaavampi ja etevämpi, seuraa siitä armotonta kilpailua. Mihin sillä tähdätään muuhun kuin omanarvon tuntoon? Saavuttaakseen itsensä arvostuksen ihminen muuttuu armottomaksi joko toisille tai itselleen, pahimmassa tapauksessa molemmille. Kummaltakin odotettaisiin paljon, ja arvokilpailu johtaa kummankin väheksyntään. Kilpakumppaneiksi mielletyt lähimmäiset näyttävät kiusallisesti olevan parempia; heitä on siis painettava alas. Minä näyttäydyn heistä jäljessä olevana; minun on siis yritettävä vielä enemmän.
Oman arvostuksena tähden ihminen pyrkii tavoittelemaan mielekästä elämää. Siitähän juuri kuluttaminen, ostaminen ja pois heittäminen kertoo: on etsittävä jotain, joka antaa tyydytystä, antaisi kokemuksen että elämä olisi jotain muuta kuin arkista puurtamista – mutta mikään ei siihen riitä. Elämä on arkista puurtamista. Onnellinen se, joka hylkää menestyksen ja niiden sijasta löytää armon ja tyytyväisyyden.
Mutta osaako sellainen olla kenellekään armollinen, jolla on itsellään kaikki niin hyvin että hän voi hankkia koko ajan uusia kokemuksia? Hänen katseensahan on suunnattu koko ajan johonkin ”parempaan” ja hän tavoittelee sitä tulematta kuitenkaan tyytyväiseksi; miten hän voisi antaa toistenkaan olla tyytyväisiä? Miten hän voisi osoittaa heitä kohtaan armollisuutta, koska se häneltä itseltäänkin puuttuu? Ehkä vain sellainen, jolta on kaikki mennyt, jolle jää vain armo ja hyväksyntä – ehkä vain sellainen voi olla armollinen toisille ja tulla myös itse tyytyväiseksi, armosta riippuvaiseksi ja armoa osoittavaksi.
Älkää ymmärtäkö väärin. Köyhyydessä ei ole mitään ihailtavaa, eikä leipäjonossa ole glooriaa. Siinä ollaan armopaloista riippuvaisena, mikä voidaan kokea hyvin alentavaksi ja nöyryyttäväksi. Mutta onko sittenkin niin, että elämän perusasioiden paljastuminen hyvin yksinkertaisiksi auttaa myös keskittymään olennaiseen – siihen, mitä kristillisessä kielenkäytössä kutsutaan luottamukseksi armoon, eli siis uskoksi?
Tässä on myös kirkolle oppitunti siitä, mitä se katsoo olevansa ja mitä se tahtoo olla. Onko kirkossakin menestymisen ja inhimillisessä kilpailussa pärjäämisen ihanne? Vaivaako meitäkin vertailun vitsaus ja arvottomuuden tunteen häpeä? Kääntääkö se meidänkin katsettamme pois siitä olemuksellisesta arvosta ja ainutlaatuisuudesta, joka sisältyy siihen, että kirkko on Kristuksen ruumis, elävä organismi, jolla on Jumalan antama tehtävä maailmassa? Millainen menestysteologinen haave on kirkolla, joka tahtoisi olla suuri ja vaikuttava, kasvava ja houkutteleva sekä koko maailmaa muuttava voima?
En väitä, että pienuus ja heikkous olisivat tavoiteltava ihanne kirkolle, joka on saanut Kristukselta tehtävän mennä kaikkeen maailmaan ja tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Mutta huomion kiinnittäminen tehtävän Antajaan auttaa siirtämään huomiota pois omasta itsestä, pois omista mahdollisuuksista ja omista saavutuksista tai saavuttamattomuuksista. Se auttaa luottamaan Jumalan armoon. Se auttaa näkemään toivon sielläkin, missä sitä ei inhimillisesti katsoen ole.
Kirkko, joka elää uskosta ja toivosta, kykenee myös Jumalan armosta rohkaisemaan muitakin ja osoittamaan elämää uudistavaa rakkautta. Sen kutsumuksena on itse olla sitä, mitä Kristus on: Jumalan ihmiseksi tullut armo maailmaa kohtaan.